Sarja-arvostelu: Carol and the End of the World

Mitä sinä tekisit elämälläsi, jos sinulla olisi vain 7 kk elinaikaa?

Tämän kysymyksen esittää Netflixin uusi aikuisten animaatiosarja Carol & the End of the World (myöhemmin käytän sarjasta lyhennettä Carol & EOTW).

Digitaalisesta humanismista ja gradusta

Tämä teksti on toteutettu osana Digitaaliset ihmistieteet -kurssia.

Ajattelin tässä kertoa hieman tulevasta gradustani ja sen sisältämistä digitaalisista aineistoista. Olen mehustellut graduani jo pitkään suurella innolla ja mielenkiinnolla. Tuntuu, että olen löytänyt käsiteltäväksi itselleni sopivan ja erilaisen aiheen. Minulle on tärkeää että aihe on tuore, yhteiskuntakriittinen ja jotain nykyisestä maailmastamme kertova. Olen ajoittanut Varsinaisen Kirjoitustyön loppuvuodesta ensi kesään, joten toivon saavani siihen mennessä haudutettua sopivan gradun valmistumiseni takaamiseksi.

Tutkin Bo Burnhamin stand-up- elokuvaa Inside (2021) ja vieraantuneen subjektin kuvausta 2020-luvun yhteiskunnan representaationa. Vähemmän akateemisesti sanottuna tarkastelen siis eri tapoja, miten kaupallinen maailma sekä sosiaalinen media vaikuttaa Burnhamin mielenterveyden ja ympäröivän maailman kuvaukseen elokuvassa (spoiler alert: ei kovin hyvin). Burnhamin tyyliin kuuluu kritisoida nyky-yhteiskuntaa, sosiaalista mediaa sekä tuoda esille näiden vaikutus maailman tilaan. Burnhamin ulosantia voisikin kutsua metamodernin maailman kritiikiksi (metamodernista voi lukea hyvän esittelyn Lilja Tammisen blogista https://liljat.fi/2017/01/on-aika-herata-uuteen-vuosisataan/).

Teoriani on, että koronapandemia ja erilaiset globaalit kriisit kiihdyttävät kapitalismin kehitystä, ja toisinpäin. Voidaan puhua postmodernistisen teoreetikon Fredric Jamesonin sanoin “jälkikapitalismin” murroksesta. Kapitalismin kehitys 2020-luvulla (internetin maksullisuus, hyperindividualismi, hyvinvointivaltion alasajo) taas vaikuttaa dialektisessa eli vastavuoroisessa suhteessa yksilöiden mielenterveyteen ja poliittisiin liikkeisiin (mielenterveyskriisi, median kuplautuminen, ääriliikkeiden nousu), jotka taas kiihdyttävät kapitalismia – ja sitä rataa. Tällainen kapitalismin kehä on onnistuttu näyttämään harvinaisen selvästi Burnhamin puolentoista tunnin komediaspesiaalin aikana. Kulttuurintutkijana minua kiinnostaa nykyajan ilmiöiden vaikutus ihmisten maailmankuvaan, erityisesti ihmissuhteisiin sekä yksilön psyyken muutoksiin. Kandidaatintyössäni tutkin ihmissuhteiden kehitystä postmodernissa ajassa Johannes Ekholmin teoksessa Rakkaus niinku (2016). Koen siis graduni aiheen sopivan hyvin yksiin muiden kiinnostuksenkohteideni kanssa.

Miten tällaista aihetta voi siis tutkia? Ensimmäinen askeleeni oli tietenkin suunnata kohti kirjastoa. Aihe sekä kohdeaineistoni on kuitenkin sen verran tuore, että harva teos suoraan käsittelee graduni teoriaa tai edes sinnepäin. Lisäksi aineisto vanhemmissa kirjoissa voi olla kerätty maailmasta, joka ei enää toimi samalla tavalla kuin lukemishetkenään vuonna 2023. Tämän vuoksi paras ystäväni aineistojen suhteen ovat olleet elektroniset tekstit, artikkelit ja videoesseet. Käytetyn aineiston epävirallisuus itsessään kyseenalaistaa “oikean tiedon” määritelmän, ja se on hieman tarkoituskin. Kiinnostus Burnhamia kohtaan on myös selvästi ollut merkittävää akateemisten piirien sisälläkin, sillä graduni aineistona olen löytänyt jo 3 yliopisto-opiskelijoiden kirjoittamaa artikkelia tai loppytyötä Insidesta. Nämä työt on julkaistu englanniksi ja ne on julkaistu eri puolilla maailman yliopistoja: mm. Tsekissä, Kanadassa ja Meksikossa. Olin myös aiheen tiimoilta yhteydessä torontolaisen media-opiskelija Quentin Stuckeyn kanssa, jonka artikkelia “All Eyes on Me”: Pandemic-Induced Mental Illness and Performance in Bo Burnham’s Inside (2022) siteeraan omassakin tutkielmassani. Minusta on upeaa, että niin moni opiskelija on tarttunut Insiden käsittelemään aiheeseen ja tutkinut sitä omissa teksteissään. Haluan olla osa tuota jatkumoa, ja nostaa aihetta käsitelleet nuoret tekijät myös omassa työssäni esille.

Miten teosta voi siis tutkia? Ensinnäkin kyseessä on videoteos, joka on saatavilla Netflixistä. Fyysistä teosta esimerkiksi kirjan tapaan ei siis ole saatavilla. Analyysin helpottamiseksi olen litteroinut elokuvan käsikirjoituksen. Elokuvaa tarkastellessa on kuitenkin huomioitava myös visuaalinen ja äänellinen ympäristö, ei pelkästään litteroitu käsikirjoitus. Litteraatio toimii kuitenkin hyvänä työkaluna eri kohtien, esimerkiksi tiettyjen sanojen ja säkeistöjen (elokuva sisältää paljon kantaaottavaa musiikkia) lähiluvussa. Toisin sanoen sekä elokuvan sisältö, että vastaanotto eri tutkimuksissa on relevanttia analyysin kannalta. Tutkimusaiheen ollessa digitaalinen paitsi formaatiltaan, myös pitkälti sisällöltään, on modernia ja useaa eri näkökulmaa hyödyntävän lähestymistavan sisäistäminen tarpeellista.

Viime kuukausina olen oppinut lisää digitaalisen humanismin menetelmistä ja mahdollisuuksista tieteelle. Muuttuva teknologia tarvitsee yhä enemmän myös ihmistieteiden osaamista, kun palveluita suunnataan internetin kautta entistä monipuolisemmalle käyttäjäkunnalle. Perusteellinen ja eri alojen välinen tutkimus voi tehdä tieteestä rikkaampaa ja tarkempaa. Esimerkiksi tekoälyn kehityksen kanssa tulisi ehdottomasti pohtia uusien sovellusten inhimillisiä ja eettisiäkin puolia. Tällä parannetaan sekä tekniikan saavutettavuutta useammille ryhmille, myös käyttökokemusta.

Oma alani kirjallisuudentutkimus voisi myös rohkeammin tarttua kirjojen ja perinteisten tekstiteosten lisäksi tarkastelemaan myös elokuvia, pelejä ja muita muuttuvan median ilmiöitä. Taide kuvastaa aina jollain tasolla yhteiskuntaa jossa elämme, jolloin taiteen kautta voidaan ymmärtää paremmin maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä. Miltä voisi näyttää esimerkiksi Tiktok-tanssien kommentikentän yhteiskunnallinen diskurssianalyysi? Kun teknologiat ja formaatit muuttuvat, myös luovuus ja taide muuttaa muotoaan. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat liki rajattomat. Toivon näkeväni tulevaisuudessa yhä monipuolisempia kulttuurintutkimuksen kohteita; sitä odotellessa aion itse keskittyä gradussani siihen, miten Bo Burnham aikoo parantaa maailman komediallaan.

Opiskelijoilta ei saa enää leikata

Instagram-julkaisu aiheesta tililläni.

Kirjoitin tämän tekstin uusien hallituksen leikkauslistojen innoittamana. Olen seurannut hyvin huolestuneena suunniteltuja säästöpäätöksiä, hallituksen avointa rasismia ja vastuun kiertelyä. Yhteisiin säästötalkoisiin voisi jopa osallistua, jos rikkaille ei tarjoiltaisi useiden tonnien veroaleja samalla, kun pienituloisimmilla on hädin tuskin varaa ostaa ruokaa. Marinin hallituksen luoman nosteen ja Suomikuvan kiillottamisen jälkeen nykyine

kokoonpano näyttää vetävän ilomielin kaiken aiemmin saavutetun viemäristä alas. Orpo luo uhkakuvia amerikan meiningistä ja tekee päätöksiä, jotka ovat aktiiviseti viemässä maatamme kohti tällaista kylmän uusliberalistista pudotuspeliä. Pienituloisena vähemmistön edustajana politiikan nykytilanne on lievästi sanottuna, kuumottava.

Nyt juustohöylän kärki osoittaa kuitenkin taas, yllätys yllätys, opiskelijoihin. Monen vuoden yliopistouran tehneenä olen kokenut opiskelijaelämän kaikki puolet rahahuolista mielenterveysongelmiin. Opiskelupaikan saadessani olin varautunut köyhän opiskelijan arkeen ja deadlineihin, mutta en siihen, millaiseksi yhteiskunnan heittopussiksi opiskelijat usein asetettiin. Vaatimukset työssäkäymisestä, uran luomisesta, itsen markkinoinnista, terveyden ylläpitämisestä, ihmissuhteiden ja verkostojen muodostamisesta, kesätöiden hakemisesta ja tienaamisesta ovat vain kasvaneet vuosi vuodelta. Opiskelijoiden tilanne Suomessa on kestämätön. On korkea aika, että opiskelijat nousevat vastarintaan ja osoittavat mieltään hallituksen kohtuutonta leikkauspolitiikkaa vastaan. Olenkin seurannut viimeaikaista opiskelijaliikehdintää tyytyväisenä että jotain viimein tapahtuu, ja ajattelin kertoa myös oman kokemukseni leikkausten vaikutuksesta.

Pääsin opiskelemaan 2016. Yläasteelta asti olin haaveillut meneväni vielä joskus yliopistoon. Ensiriemun haihduttua huomasin asioiden menevän nopeasti alamäkeen. Koulutuksesta ja opiskelun tuesta leikattiin Sipilän hallituksen aikana roimasti ja lainapainotteisuutta lisättiin. Vuoden ajan jaksoin sinnitellä satasen kuukausibidjetilla, mitä tuista jäi jäljelle vuokran jälkeen. Se oli ankeaa ja ahdistavaa aikaa, jonka vuoksi ajauduin sairaslomalle ja mielenterveyspalvelujen pariin. Vanhat traumat nousivat pintaan, mutta jatkuva oman talouden budjetointi myös edisti ongelmien eskaloitumista. Koska en kyennyt töihin, tajusin pian, että ilman lainaa en tulisi selviämään.

Opintolainan takaisinmaksu on valtiolta kädenojennus opiskelijoiden suuntaan. Takaus ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys, mikäli ei jostain syystä (työnteko/terveysongelmat/inhimilliset elämänmuutokset/yms.) valmistu tavoiteajassa. Puhe opintolainasta “ilmaisena rahana” kääntyi nopeasti “tottakai velka pitää aina maksaa”- nuhteluun inflaation ja korojen noustua viiden prosentin tuntumaan. Muistuttaisin jälleen, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa ryhmä joka on pakotettu ottamaan lainaa elämistä varten. Itseltäni lainatakauksen mahdollisuus on todennäköisesti jo mennyt menojaan.

Vaihtoehdoksi lainalle tarjotaan usein työssäkäyntiä. Kaikki eivät kuitenkaan pysty käymään töissä opiskelun ohessa, eikä töissäkäymisen pitäisi ensinkään olla ehto opiskelujen rahoittamiselle. Työtulojen tulisi olla vapaavalintainen lisä tukien päälle, ei talouden elinehto. Opiskelu on opiskelijan työtä. Monen valmistuminen viivästyy jo nyt työssäkäymisen vuoksi. Samaan aikaan eri tahot yrittävät patistaa opiskelijoita valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Työssä käymättömyyskin on usein ongelma, kun huoli rahan riittävyydestä on koko ajan läsnä.

Opiskelijana ei kertakaikkiaan voi voittaa. Järjestelmä on suunniteltu niin paradoksaaliseksi, ettei ole mikään ihme, että moni uupuu. Apua jaksamisongelmiin on kuitenkin vaikea saada. Mielenterveys- ja tukipalveluiden tarjonta ei vastaa huutavaa kysyntää ja jonot ovat usein kuukausien mittaisia. Ei vaikuta lupaavalta, että tulevaisuuden osaajat poltetaan loppuun ja jätetään vaille apua jo ennen työuran alkua.

Muistatteko vielä ajan, jolloin ilmainen koulutus oli kansallisen ylpeyden aihe? Lapsena kuulin usein, että koulutus Suomessa on ilmaista. Että kuka vaan voi päästä korkeakouluun taustaan tai varallisuuteen katsomatta. Tämän lupauksen kannustamana minäkin, pienituloisen duunariperheen kuopus, uskalsin tavoitella unelmaani maisterin papereista ja paremmasta tulevaisuudesta. En ole kuitenkaan varma, valitsisinko enää samoin. Luulen että tulevaisuudessa korkeakoulutus on yhä enemmän mahdollista vain hyvätuloisten lapsille.

Orpon hallitus on jo toinen oikeistohallitus putkeen, joka on pettänyt lupauksensa opiskelijoita kohtaan. Ensin opintotuen leikkaaminen ja pakkolaina, nyt asumistuen vähentäminen ja indeksikorotusten jäädytys. Opiskelijat ovat olleet jo kauan jaksamisensa äärirajoilla. Tämä ei voi jatkua näin. Jos Suomessa halutaan säilyttää edes rippeet tasa-arvoisesta koulutuksesta, tällaisen kyykyttämisen ja toimeentulosta nipistämisen on loputtava.

Opiskelijat ovat tulevia ammattilaisia, päättäjiä ja veronmaksajia. Opiskelijoilta leikkaaminen on leikkaamista tulevaisuudesta, toivosta ja paremmasta huomisesta. Annetaan opiskelijoille rauha opiskella ja elää elämäänsä.

@nocutsoulu järjestää mielenilmauksen leikkauksia vastaan Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksella 25.9. klo 8 alkaen.

---

Oodi herkkyydelle

Minä olen herkkä.

Sitä on vaikea myöntää ääneen, kun on vuosia koittanut salata ja tukahduttaa omaa herkkää puoltaan. Sitä puolta, joka itkee liikutuksesta aina hyvän kirjan tai elokuvan lopussa. Puolta, joka näyttää avoimesti välittävänsä läheisistään. Joka suuttuu kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta. Ja joka jähmettyy, kun joku yllättäen korottaa ääntään. Olen peittänyt herkkyyttäni rakentamalla ulospäin näkyvän teflonpinnan jolla näyttää, että olen oikeasti aika rento tyyppi. Tämän pinnan annan murentua vasta kun pääsen yksin omiin oloihini. Usein kun herkkiä ihmisiä torutaan siitä, kun niin kovin helposti ottavat nokkaansa. Että aina saa varoa, mitä puhuu sellaisten kanssa. Että tarviko tuostakin nyt taas metakka nostaa. Teflonpinta on herkän ihmisen suoja kovaa maailmaa vastaan.

Ongelma tällaisessa asetelmassa on, että herkkiä ihmisiä vaaditaan aina joustamaan ja ohittamaan sanat, jotka satuttavat. Jatkuva omien tunteiden sivuuttaminen muiden painostuksen ja ymmärryskyvyttömyyden vuoksi kuitenkin aiheuttaa valtavasti hallaa yksilön psyykelle. Herkkyyden leimautuessa heikkoudeksi, se pitää peittää – eihän kukaan halua olla heikko ja joutua ulkopuoliseksi yhteisöstään. Ihmiselle olennaisten tunteiden tukahduttaminen irrottaa tämän hitaasti omasta persoonallisuudestaan, identiteetistään ja jopa itsestään yksilönä.

Miksi avoin tunteiden näyttäminen sitten on niin pelottavaa? Länsimaisen historian vaalima rationaliteetin ja logiikan ihanne voi antaa tähän ylisukupolvisia vihjeitä. Arvostamme edelleen faktapohjaista, hillittyä ulosantia keskustelukulttuurissa. Viimeistään tällainen vaatimus esitetään työelämässä, jonka tulostehoa dominoi viileä rationaalisuus. Järjen arvostuksessa ei itsessään ole mitään väärää, kunhan se ei poissulje myös emotionaalista käsittelykykä. Tunne ja järki, sydän ja aivot, nähdään usein tyypillisesti kaksijakoisina ja kovin mustavalkoisina käsitteinä. Kyseinen joko / tai- lokerointiprosessi ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertainen. Järki ja tunteet ovat erottamaton osa päätöksentekoa, jossa molemmat näyttelevät yhtä tärkeää roolia. Joskus päätöksenteossa esimerkiksi tunteet voivat ajaa itselle terveisiin valintoihin, siinä missä järki mahdollistaa pitkäjänteisen työskentelyn kohti tunteiden ohjaamaa päämäärään.

Tunteiden hiljentämisen vaatimuksessa piilee myös aimo annos projisointia. Jos ei ole koskaan nähnyt avointa tunneilmaisua ja sallinut myös itsenkään sellaista osoittaa, toisten tunteellisuus voi näyttäytyä uhkana, johon ei osaa reagoida. Tunteita saattaisi itsekin haluta näyttää, jolloin toisen tunneilmaisu särkee sanomattoman “näistä ei puhuta, enhän minäkään” -kuoren. Erityisesti itkemiseen saatetaan reagoida hermostuneesti, vähättelevästi, jopa vihaisesti. Kovin harva osaa kohdata surullisen ihmisen ihmisenä. Torjuttu suru taas voi aiheuttaa kokijassaan häpeää ja tarvetta piilottaa tunteet entisestään.

Tunteet ovat myös hyvin sukupuolittuneita. Mikään ei ole pelottavampaa, kuin vihainen nainen. Naisen viha on jotain luonnotonta, käsittämättömyydessään kiistettävää, sukupuolien hierarkiaa häiritsevää. Vihaansa näyttävä nainen on helppo hiljentää hysteerisyyden ja yliherkkyyden varjolla. Vaikka syitä vihalle yhteiskunnassamme varmasti olisi, tullakseen otetuksi edes jotenkin vakavasti ne tulee kietoa tunteettoman ulosannin harsoon. Pitkälle viety vihan piilottelu taas voi purkautua sisäänpäin esimerkiksi mielenterveysongelmina ja itsensä vahingoittamisena. Hassun vastakohtaisesti vihan ilmaisu onkin ainoa tunne, joka miehille päinvastoin sallitaan.

Varsinkaan miehillä vihaa ja aggressiota laajempaa tunneilmaisua ei siedetä. Ajatus, että miehet eivät itke, on juurtunut sitkeän rikkaruohon tavoin lukemattomien miessukupolvien maaperään. Tunteellinen mies on kaikkea mitä hegemoninen maskuliinisuus ei salli: naisellinen, heikko, homoseksuaalisesti suuntautunut. On aivan absurdia, että ihmisen kaltaiselle monimutkaiselle olennolle ei sallittaisi kokonaisvaltaisia tunnereaktioita vain oletetun sukupuolen vuoksi. Naiseksi sosiaalistettuna koen itseni onnekkaaksi että saan ilmaista tunteitani kenties muita laajemmalla skaalalla (sillä hinnalla tosin, ettei minua oteta vakavasti). Mutta kuinka monen vihaisen, katkeran ja vaikenevan miehen taakse kätkeytyykään herkkä poika, jota kiellettiin itkemästä?

Tämä perinteisen mieheyden ääneen lausumaton vaatimus on kuitenkin alkanut nykyaikana näkyä yhä kyseenalaisemmassa valossa. Yhä useampi mies uskaltaa hoivata, helliä ja harjoittaa tunnepuhetta, ja se on mitä ilahduttavin muutos tässä päivässä. Mitä useampi mies tunnistaa tunteensa ja osaa näyttää ne rakentavasti, sitä enemmän se rohkaisee kaikkia muitakin olemaan avoimia, heikkoja, inhimillisiä itsejään.

Puhun tästä, koska tiedän miltä tukahdutetut tunteet tuntuvat (hauska allitteraatio, eikö?). Oma tunteidenkäsittelyni oli vuosia lapsenkengissä sitä sallimattoman lapsuuden ympäristön vuoksi. Oma tunneilmaisuni oli nuorena välillä hyvinkin räiskyvää ja laidasta laitaan menevää. Osittain se johtui myös hiljaisuuden ilmapiiristä, joka kodissa vallitsi. Perheeni ei osannut juurikaan käsitellä tunteita, joten klassisen suomalaisesti patosin kaiken kunnes räjähti.

Vasta parikymppisenä olen ymmärtänyt tunteiden merkityksen ja potentiaalin ihmisen psyykelle. Tunteellisuus tekee minusta valppaan, empaattisen ja tarkkaavaisen. Herkkyys mahdollistaa voimakkaampien siteiden luomisen itseeni, muihin ja ympäristöön. Koetut kokemukset ovat samalla tavalla opettavaisia ja mieleenpainuvia. Nykyään myös ymmärrän, että tunteista on helpoin puhua ja tarvittaessa purkautua pian niiden ilmaantuessa. Tunteet saavat lipua rauhassa eteenpäin, mutta mikäli niitä ei lainkaan huomioi, sen suuremmiksi ja kuormittavammiksi ne kasvavat. Tunteita ei myöskään tarvitse ottaa niin vakavasti. Tunteet voivat olla suuria, merkityksellisiä ja pelottavia, mutta lopulta ne ovat aivan tavallinen osa ihmisen arkipäiväistä elämää. Ero on vain volyymissa, millä yksilöllisesti niitä käsittelemme. Vaikka muu maailma ei näkisi herkkyyden voimaa, aion itse kantaa sen ylpeydellä.

Tunteet ovat ihmiselle elintärkeässä roolissa. Pelon tunne suojelee meitä ulkopuolisilta uhkilta, suru pakottaa pysähtymään ja viha toimii motiivina muutoksiin. Tunteet eivät ilmesty tyhjästä, vaan niiden olemassaoloon on aina jokin syy. Tunnereaktiot ovat toimineet kantavana voimana siihen kehitykseen, missä yhteiskuntana olemme nyt. Tunteellisuus ja herkkyys ei ole huono asia – ne ovat olennainen osa sitä, mikä tekee meistä ihmisen.

Sumu

8.7.2021

Tekijästä ja luovuudentuskasta

Olen pohtinut blogin perustamista siitä asti kun vielä kirjoittelin (lue: suunnittelin kirjoittavani) Leffatykkiin hajanaisia kritiikkejä 2013 alkaen. Elokuvien ystävää minusta ei kuitenkaan koskaan tullut, joten päädyin kirjoittamiseen. Tiedän olevani jotain taiteilijan ja tutkijan välissä. Tämä blogi on itse luomani fuusio tieteestä ja taiteesta, kommentaarista ja proosasta – tervetuloa hajottavan kritiikin äärelle.

Olen 25-vuotias koulutettu milleniaali, joka taistelee päivittäin riittämättömyyden tunteen ja huijarisyndrooman kanssa. Sellainen on nykyään maailma, että tuottavia asioita pitää painaa uusliberalismin hengessä jatkuvalla syötöllä. Kulttuuritieteiden sekä sosiologian opiskelijana ajatukseni palaavatkin usein yhteiskuntaan: millainen maailmanjärjestys on tänään? Samalla muistan olevani itse osa yhteiskuntaa ja kykenevä vaikuttamaan mainittuun maailmanjärjestykseen. Myös kokemukseni, omaan historiaan tampatut jalanjäljet, määrittävät sitä miten maailman näen ja koen. Yksilö ja yhteiskunta ovat yhtä.

Teksti on Antti Holman sanoin ajattelua. Se on myös taidetta, viestimistä ja luomista. Kielen ulottuvuudet ihmisten välissä ovat loputtomat. Runoilija Ocean Vuong on sanonut “future is in your mouth”, tulevaisuus on suussasi. Puhumalla elämästäsi rakennat sitä. Kirjoittamalla rakennan omaani elämääni samalla, kun yritän viestiä maailmasta(ni) muille. Minusta siinä on jotain aika kaunista. Kaikki meistä palaa toisiimme, ja siten myös itseemme.

Ymmärryksen lisäksi haluan tarjota tietoa. Nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä ja valeuutisten verkostoissa on tärkeää nostaa esiin luotettavaa, asiantuntijoiden puoltamaa tietoa. Pyrin kuitenkin sisällyttämään kylmän rationaalisuuden sijaan humanistisempaa lähestymiskulmaa; nostaa esille luokkatietoisuutta, köyhyyttä, ja ääniä enemmistön ulkopuolelta.

Miksen sitten koskaan julkaissut mitään sinne Leffatykkiin? Useat valmiit ovat jääneet nyt jo rikkinäisen läppärin arkistoihin, hajonneet tomuksi bittityhjiöön. Oma täydellisyydentavoitteluni tuhosi senkin mitä olisi voinut olla. Tämä blogi on revanssini – kaiken ei tarvitse olla täydellistä ollakseen julkaistavaa. Kukaan muu kuin taiteilija ei näe mitä työssä olisi vielä voinut olla, pelkästään sen, mitä jo on. Toivon itsekin pystyväni näin näkemään selvemmin aikaan saadun työn kuin kaiken mitä vielä on jäljellä. Toivon että tässä blogissa vallitsisi harmoninen balanssi laadukkaan tekstin ja oman tyytyväisyyteni välissä. Parhaimmassa tapauksessa joku toinenkin saisi tästä jotain irti – oivalluksia, hämmästystä, ideoita. Sen jätän teidän vastuullenne.

– Sumu

27.3.2021